Sivut

torstai 31. joulukuuta 2015

Mai

Heipsan!

Pieni ilo, nimeltänsä Mai - alias Maikki, Maikkeli, Mopsi, Pieni Mai.. Laulava Lintukoira Kumikatsu Kyuden Kitsune. Saapui vajaa kuukausi sitten piristämään vähälumista talvea. Mai on tuore Ranskantuonti, rodultansa hokkaido, ja asustelee niin mun kuin Noorankin luona.

Pieni, reipas, ystävällinen, kiltti, rohkea.. Ei sen paremmin tätä pikku turjaketta voi juuri kuvailla. Mun sydän on ihan myyty.



 


Mai on lopputulos yhdistelmästä, josta olen miettinyt pentua siitä asti, kun brindle emä Chiko tuotiin muutama vuosi sitten Eurooppaan. Isään, vaaleaan Satsukiin ehdinkin ihastua jo paljon aiemmin. Ei siis ole kuin suuri ilo ja kunnia olla osa tämän pikkuhokan elämää!



Tarkkasilmäiset ovat saattaneetkin jo huomata, ettei Mai ole perinteinen black and tan, vaan tan -merkit ovat heikohkot, ja niissä näkyy mustia raitoja. Jep. Maikkeli on siis ennemminkin black and tan brindle, vaikkei sellaista värinimitystä ainakaan Suomessa juuri käytetä.
Joillakin black and tan brindle värisillä hokkaidoilla raitoja on niin paljon, että ne peittävät tan -merkit näkyvistä kokonaan. Tällöin puhutaan usein mustasta hokkaidosta.








Hyvää Uuden Vuoden odotusta ja -aikaa kaikille lukijoille!

Tarinoidaan sitten ensivuonna enemmän :)


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Syksystä kohti talvea

Moron!

Mää en käsitä mihin tää vuos on juossu. Juurihan oli joulu ja uusvuos, ja nyt ne on taas edessä.

Vaelluksen jälkeen ollaankin oltu lähinnä täälä Tampereen-Sastamalan maisemissa: kouluhommia koneella, koirien ja pentueiden hoitoa, pennunostajia, synnytysvahtia.. Ei sen kummempaa. Koulusta on ollut meinaan meneillään työssäoppimisjakso, joka päättyi eilen, mutta meikäläinen jatkaa kennelhoitajana vielä muutaman päivän. Sitten ollaankin koko viikonloppu luokan kanssa pitämässä kennellinjan perinteistä ständiä messarissa, viikko sen jälkeen pidetään luokan kanssa joulumätsäri, ja vielä viikko, niin alkaakin joululoma, ja viralliset oppitunnit Kannuksessa on meikäläisen osalta ohitse. Viimenen puolivuotta ennen päättöpapereiden saantia onkin sitten näyttöjen tekemistä, ja varmaan aikamoista poukkoilua siellä sun täällä. Ainakaan tässä vaiheessa ei ole vielä minkäänlaista selkeetä suunnitelmaa viimeisestä puolivuotisesta, minkä Kannuksen kirjoilla olen.
.

En tiedä muista meidän luokkalaisista, mutta mulle Kannuksen päättyminen tuntuu jotenkin järkyttävältä ajatukselta. Mitäs sitten? Voisin oikein kernaasti jäädä vielä tänne ja ottaa lisäoppitunteja liittyen koirien rakettitieteeseen.
Tuossa olin jo lokakuussa vähän tippa linssissä, kun oli meidän viimenen käytännöntunti metässä. Koskaan. Ikinä.
... Nooh, ehkä jätän Kannushaikailut keväämmälle.

Me oltiin Tampereen Jouluparaatissa muutama viikko sitten. Ja se, että me ollaan siihen osallistumassa, ilmotettiin mulle edellisenä iltana. Enkä ollut edes kotona silloin, et oisin voinu mitenkään varautua etukäteen. No, eipä siinä. Tyylikkäästi mustassa kennellinja -ulkoilupuvussa sinne kaikkien enemmän ja vähemmän jouluisesti pukeutuneiden keskelle. Hups.
Käveltiin osana "Japanilaisia kippuroita" jotka koostui lähinnä Suomen Shiba ry:läisistä ja meistä Nihonkeniläisistä. Itsellä oli narujen päissä hokkaidot Kuro ja Kiusa.
Oikein kivasti kävely Tampereen keskustan halki sujui, toki harmitti, ettei ollut mitään kunnolla jouluista, mitä olisi pukenut päälleen - olisi luonut omanlaisensa fiiliksen. Ja tietysti lumikin puuttui, mutta se nyt ei ole mikään yllätys. Hokkaidotkin olisi toki voineet kävellä siivomminkin. Kuro olisi ehkä yksinään muistanut käytöstavat - jos olisi ollut tarpeeksi nakinpaloja mukana, mutta Kiusan kanssa, ilman nakinpaloja.. Nope. Onneksi tuommoiset päälle 15 kiloset ei paljoa kädelle paina.
Mutta oli kyllä kivaa, niinkuin aina hyvässä seurassa, kiitos vielä kaikille mukana olleille! Jos mahdollista, niin ensivuonna uudestaan! Josko olisi jotain jouluisempaakin päällä sitten.

(c) Kai Kaarlampi


Alla vähän pentukuvia muutaman viikon takaa.

Akitalapset



Hokkaido
Auvaa ei kiinnosta onko tassujen alla maata jolla kävellä, eteenpäin mars!
Kishusiskokset, kaksi yhdeksästä
Winter, come back .. Now!
Jätän tämän nyt vain tähän. Toki olisi jo uuttakin kerrottavaa, mutta annan sen vielä odottaa. Facebookissa blogista tykänneet saattavat tietääkin jo.. ;)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Porojen maassa

Heipsan.

Ehkä on jo aika tämäkin päivitys tehdä, ennen kuin aika vie yksityiskohdat unholaan.



Hetta-Pallas 55km

Reissu aloitettiin 9.10. perjantai-iltana, ajamalla Kannuksesta Ouluun. Matkalla pysähdyttiin Kärkkäisillä tekemässä vielä viimehetken ostokset.
Lauantaiaamuna lähdettiin virallisesti ajamaan kohti Hettaa. Tarkotus oli olla paikalla kello 14, mutta meillä venähti viiteentoista.. Ei siinä mittään, auton jättö Hetan Kodalle, josta se sitten siirretään Pallakselle.  Ounasjärven ylitys vielä veneellä, ja sitten rinkat selkään ja menoks!
Autonsiirtopalvelu + 2 ihmistä koirineen veneellä järven yli kustansi meille 85€.

 



Hetta-Pyhäkero 6,7km
Ensimmäinen taivallus oli metsäpainotteista, pienine ylä- ja alamäkineen. Siinä totutteli lähinnä rinkan 20kg painoon, ja yritti päästä määränpäähän ennenkuin tulisi pimeä. Koiran käytöksestä näki, että poroja oli lähellä. Kerran onnistuttiin eksymään polulta, kun kyseiset sarvipäät olivat talloneet hankeen hämmästyttävän selkeän poikkeaman oikealta reitiltä.. Ei siinä, hetki haahusteltiin, ja omia jälkiään takaisin palaamalla löytyikin sitten se oikea reitti.

Pyhäkurun autiotuvalla oli jo takka valkeana kun saavuttiin paikalle illan hämärtäessä. Koirille botit päälle ja rinkat pois selästä. Tuvalla oli loppujenlopuksi meidän lisäksemme kaksi muuta porukkaa. joista miespuoliset päätyivät nukkumaan hyisessä puuvajassa. Pimeydestä ilmestyi myöhemmin myös iso ryhmä nuoria eränkävijöitä, jotka yöpyivät ulkona teltoissa.
Nukkumisen suhteen ei sen kummempia ongelmia, talvimakuupussissa tarkeni hyvin. Alusta toki tuntui äkkiseltään varsin epämukavalta. Ja muuten, jos kuivatatte vaatteitanne tulen äärellä, älkää tehkö niinkuin minä, ja ahnehtiko lämpöä liikaa niin että sukkanne (kuvassa) sulavat. ... ne oli hyvät sukat..



Pyhäkero-Tappuri n.10,5km
Toinen pätkä alkoi kevyesti (not) 700 metrin nousulla Ounastunturin huipulle. Tunturin huipulla kävi reipas tuuli, ja maasto oli laskeutuessa hyvin epävakaata, kun kivikkoa ei nähnyt lumen vuoksi.




Pysähdyimme Sioskurussa haukkaamassa vähän välipalaa (Pyhäkerosta 8km), ja jatkoimme matkaa nousemalla Sios- ja Sillavaaralle. Näillä vaaroilla saavutimme myös Pyhäkerolta, monta tuntia ennen meitä lähteneet eränkävijät.

Eränkävijöiden koko porukka aikoi yöpyä Tappurissa, ja punnittiinkin siinä sitten että lähdetäänkö vielä jatkamaan matkaa, vai jäädäänkö tänne. Ilta alkoi kuitenkin jo uhkaavasti hämärtää, joten päädyttiin jäämään. Eränkävijät olivat myös sattumoisin tulleet Kannuksesta, ja heihin kuului jonkin sortin äiti&lapsi -ryhmä, sekä vähän vanhempaa nuorisoa.

Äidit&lapset nukkuivat kanssamme pikkuisessa autiotuvassa, kun nuoriso majaili ulkona teltoissa. Noh, siellähän sitten mammat innostuivat lämmittämään kamiinaa oikein urakalla (ja arvatkaa vaan keiden nukkumatila oli kamiinan vieressä), että nukkumaan mentäessä oli niin kuuma, etten käsitä miten ne ihmiset pystyivät olemaan siellä. Itse vain makasi pelkkä toppi päällä makuualustalla, makuupussi potkittuna jonnekkin mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan, ja hiki vaan tihkui  taukoamatta ihon läpi. Siinä yritti vain olla mahdollisimman matalana laveria vasten, yhtään jos vaikka koukisti polveaan kattoa kohti, niin lämpötila oli heti huomattavasti vieläkin kuumempi. Silloin olisi kyllä mielellään ryöminyt Kuron kanssa laverin alle nukkumaan viileään, ellei se olis ollut niin saastanen.
Yön pimeydessä, kun oltiin varmoja et kaikki nukkui, Riina hiipi urheasti avaamaan ulko-oven. Ai että sitä viileää tuulahdusta, joka sieltä tuli! Ovea sai pitää auki pitkät tovit, ennen kuin saattoi tuntea lämpötilan oikeasti laskevan normaalitasolle. Kamiina hohkasi kuitenkin yhä täysilla. .. Oli aika pyytää Kunnianarvoisaa Vettä apuun (pshhhh). Vihdoin pystyi edes harkitsemaan nukkumista!
Aamulla eränkävijät aloittivat touhuamisensa 7 aamulla, johon toki itsekkin sitten heräsi. Vähintään joka kolmannella mökkiin astujalla oli oman lapsen sukka, paita tai sormi hukassa. Kaasu oli loppu, joten kamiina oli ainoa keino saada lämmintä aamupalaa. Kiltisti odotimme vuoroamme istumalla laverin nurkassa kello yhteentoista saakka, kun he olivat saaneet aamutoimensa jotakuinkin valmiiksi. Samalla kuului puhetta siitä kuinka mökissä oli "Illalla aika lämmin, mutta kyllä se sitten yöllä viileni.." .. niin. kumma juttu.

Tappuri-Pahakuru n.8,5km
Aamu oli tuulinen ja jäinen. Meinasin heti ensitöikseni, kun lähdin hakemaan vettä, vetää tyylikkääst flipat mökin edessä, kaiken kansan nähden. Tasapaino ei onneksi ihan tällä kertaa pettänyt.
Siinä missä muulla porukalla kesti se päälle neljä tuntia syödä ja pakata, meillä meni puolituntinen, kun se oma aamupalanlaittovuoro vihdoin koitti. Rinkat taas selkään ja menoks!

Keli oli tosiaan tuulinen ja liukas. Maasto oli onneksi helppokulkusta, pieni nousu Rouvi- ja Pikkuvaaralle ja sitten olikin vain helppokulkuista ylänköä LOTR -maisemilla. Nähtiin myös ensimmäinen porolauma (sivistyneemmin "porotokka") jalkasin matkatessa. Olin tainnu hetkee aikasemmin sanoo, että olin kyllä vähän pettyny, kun ei oo näkyny vielä ollenka poroja. Kuro nyt tottakai sekosi niistä, tahtoi painaa perään/ottaa kiinni, niinkuin melkein kaiken mahdollisen elikon kohdalla. Hermoja koeteltiin siinä.. Päivän mittaa lumi ja jää suli, tehden reitistä vähemmän kuivan. Onneksi loppumatka oli pitkospuilla käppäilyä. Nähtiin myös riekko, ja oranssi vilahdus tunturisopulista.



Kello oli vasta siinä kolmen paikkeilla, kun saavuttiin Pahakuruun. Vain runsaan puolentoista kilometrin päässä sijaitsisi Hannukuru, jossa olisi isot tilat ja saunat. Oli kuitenkin tiedossa, että iso osa reissaajista tulisi yöpymään siellä, joten päätettiin jäädä suosiolla paistelemaan lettuja Pahakuruun toivoen, että saataisiin vihdoin nauttia erämaan hiljaisuudesta.

Ei sillä et me mitenkä oltais leveitty koko mökkiin tai mitään..

Pahakuru-Nammalakuru 15,2km
Toive toteutui, ja saatiin kuin saatiinkin olla Pahakurussa keskenämme. Aamulla havahduttiin aamupunkasta kummalliseen rapisteluun, ja mikäs siellä odottikaan ikkunan takana!




Aamu Pahakurussa

Rinkka ei tuntunut enää yhtään niin painavalta kuin ensimmäisenä ja toisena päivänä. Kauniista aamusta virkistyneinä matka jatkui kohti Nammalakurua. Ohitimme matkalla Hannukurun, jonka jälkeen vuoroin laskeuduimme ja nousimme louhikkoisia rinteitä. Polut olivat jälleen liukkaat, joten askelmiensa valinnassa sai olla tarkkana. Nousimme kunnon reisityötä vaativaa reittiä tasaiselle Suastunturille, jossa pidimme evästauon.



Suastunturilta laskeuduttuamme alkoi välittömästi uusi nousu, tällä kertaa 660m korkealle Lumikerolle. Kaikista nousuista tämä oli ehdottomasti.. mielenkiintoisin. Alku oli vastaavanlaista reisijumppaa liukkaalla, metsikköisellä polulla, niinkuin Suastunturillekkin noustessa. Tämän jälkeen puut hälvenivät, ja eteen avautui maisema laakeasta tunturin huipusta. Jälleen kerran  jäät olivat alkaneet sulaa, ja hyvä osa matkasta menikin lähinnä väistellessä lammikoita ja mutakuoppia.


Kun sitä luuli olevansa vihdoin huipulla, niin perskutarallaa, nousu jatkuikin vielä! Etkä voinut nähdä sitä ennenkuin vasta "ensimmäiseltä huipulta." Rinne odotti valloittamistaan, ja ei siinä muuta voinut, kuin vain jatkaa eteen ja ylöspäin.  


Pakkohan sitä oli istua hetkeksi hengähtämään välissä.
Kurokin olisi jäänyt oikein mielellään lepäämään pidemmäksi aikaa.

Ei siinä, jos virheellisesti uskoo kerran pääsevänsä huipulle, mutta että toisen kerran vielä.. Ei jessus, kyllä vain. Ei se huippu ollutkaan saavutettu, vieläkään. Siinä kohtaa, täytyy kyllä sanoa, tuli äitiä ikävä. Alkoi olla jo ihan rikki siihen jatkuvaan kiipeämiseen, mutta että vielä lisää? .. Ei muutakuin tassua toisen eteen, ja vihdoin koitti Lumikeron huippu!




Laskeutuminen alas, aidan ylitys, nousua ylös, laskua alas ja tauko Montellissa: en muista milloin viimeksi olisi tee maistunut niin hyvältä. Vielä pieni nousu ja Nammalakuru saavutettu! Illalla näkyivät revontulet, mutteivät olleet kummoiset verrattuna siihen, millaiset olivat näkyneet lähes koko Suomessa edellisenä keskiviikkona.
Nammalakuru oli huomattavasti isompi, kuin mihin olimme aikaisempina öinä tottuneet. Porukkaakin oli autiotuvan puolella neljän-viiden porukan verran.
Näkkälän ja Kyrön paliskuntien välinen esteaita

Nammalakuru-Pallas 13km
Aamulla aikainen herätys, sillä perillä pitäisi olla ennen neljää, että saataisiin autonavaimet Pallastunturin luontokeskuksen infosta. Kengät eivät olleet kuivuneet juuri lainkaan eilisestä, ja muutenkin aamu tuntui raskaalta.
Alkutaival oli rinteillä kapuamista, välissä laskeuduttiin Rihmakurun kodalle (Nammalakurusta 3km) haukkaamaan lisää heikonlaiseksi jäänyttä aamupalaa (homeista leipää ynnä muuta, nam). Kurusta alkoi nousu Rihmakurunvaaroille ohi Taivaskeron (807m). Maasto oli liuskasta, tuuli voimakas, ja ylös noustessa eteneminen yhä hankalampaa jatkuvan kivikon vuoksi.




Viimeinen osuus, valoa kohti!
Jaaa-aa.. Perillä!

En voi muuta sanoa, kuin että aivan mahtava kokemus, ja suosittelen muillekkin vaelluksesta kiinnostuneille oikein lämpimästi! Maisemat olivat uskomattomat, ja oli ihanaa olla pitkästä aikaa kaukana pistorasioista ja bensamoottoreista. Ensikeväänä sitten uusi reissu ja uudet kujeet!

Loppuun vielä pahoittelut sekavasta tekstistä (väsännyt sitä tässä enemmän ja vähemmän viimeiset 2vko) ja jokseenkin epämääräisistä kuvista. Vaeltaessa keskittyi lähinnä siihen vaeltamiseen. Mulla oli kokoajan järkkäri laukussa, joka oli kiinnitettynä rinkkaan, joten sitä ei kovin usein tullut sieltä kaivettua. Lähinnä tuli näpsittyä kuvia nynnykällä. Upeetahan se olisi, jos voisi vielä lähteä tuollaisiin maisemiin pelkkä kamera matkassa, tai ainakin huomattavasti kevyemmän painolastin kera.
Jos muistan, kirjoittelen ensi postauksessa pikkupätkän koiran kanssa vaeltamisesta.

Halloween meni jo, joten kuuluuko nyt sitten toivottaa

Hyvää Joulun odotusta ... :)